2. heinäkuuta 2017

-30kg vuodessa - muuttuivatko muut vai minä?

Toukokuussa 2014
Viime vuonna olin kesäkuusta joulukuuhun töissä navetassa, ja kävelin about 70km viikossa työmatkoja ja koiralenkkejä. Ylläripylläri multa lähti melkeen kahen purupaalin verran painoa. Nyt olen taas kuukauden ollut töissä jossa pitää kävellä paljon, ja paino on jatkanut putoamistaan. Listasin yli 30kg painonpudotuksen jälkivaikutuksia joita on vuoden aikana tullut esille:

 Fyysiset:
- terveempi olo
- vaatteet sopii jopa kolme kertaa pienempinä kokoina (riippuu merkistä)
- jaksaa paremmin liikkua

Henkiset
- olen pirteämpi
- itsevarmempi
- positiivisempi

Jos nämä tällaisenaan listaa, niin eihän se ole kummoinen postaus. Joten ajattelin jutella noista vähän lisää tässä.
Kaikki sanoo, että on tosi mahtavaa ja vau, kun olen pudottanut paljon painoa ja se näkyy. En ole tottunut siihen että minusta kommentoidaan jotain positiivista.  Kuitenkin eniten minua on hämmästyttänyt, kuinka ihmisten asenteet ja se, miten minua kohdellaan, on muuttuneet. Enkä todellakaan usko, että kuvittelen jotain tällaista. Se on taatusti siitä johtuvaa, että olen nykyään ihan suht normaalin kokoinen ja näköinen.

Toukokuussa 2017
Ennen se oli ihan ok, jos olin nurkassa hiljaa, keskustelun ulkopuolella. Silloin tällöin sanoin jotain. Nyt yhtäkkiä ihmiset haluaa kuulla minun mielipiteitä, ja odottaa minun osallistuvan keskusteluun ja ongelmien ratkaisuun paljon enemmän kuin aiemmin. Sitten ovat lievästi ärsyyntyneitä, kun en tee niin.
Ihan näin vuosikymmenen lihavana introverttinä eläneenä ihmisenä haluaisin kuitenkin sanoa tämän: En mie voi sormia napsauttamalla alkaa yhtäkkiä ilmaisemaan mielipiteitä (joita kyllä oli ennenkin) joille te ette aiemmin luoneet puolta ajatustakaan. Mie luontaisesti varon ilmaisemasta mielipiteitäni tai osallistumasta keskusteluihin, koska enhän mie ole aiemminkaan niin tehnyt, eikä kukaan ole minun panosta ihmeemmin kaivannut.
Ja mikä eniten huvittaa on se, että ihmiset ihan selvästi odottavat minulta isompaa puheääntä kun mitä minusta lähtee. Näyttävät yllättyneeltä kun heidän pitääkin yrittää kuunnella tarkasti mitä mie oikein sanoin. 

Vähän niin kuin mie nykyään pystyisin liikkumaan paljon nopeammin ja kapeammissa tiloissa ihan ongelmitta, mutta vieläkin hidastelen ja varon mahaa ja persettä, jotka aiemmin on jääneet kiinni joka paikkaan. Liikun hitaasti, koska ennen oli vaikea nostaa jalkoja kaiken painon alla. En laita bussissa vieläkään turvavyötä, vaikka se mahtuu kiinni ihan reilusti. Julkisella paikalla tunnen jatkuvasti olevani jonkinlaisessa valokeilassa, koska ihmiset yksinkertaisesti katsovat minua kohti enemmän. Tai vaihtoehtoisesti mie olen nostanut pääni maasta ylös ja huomaan kun minua katsotaan? Mene ja tiedä.

Tulen jotenkin tosi surulliseksi ja vihaiseksi, kun ajattelen mitä edellä tekemäni havainnot kertoo meistä ihmisistä. Tiedättekö sen sanonnan että "ulkonäkö korvaa puuttuvan älyn."? Jos näytät hyvältä niin se mitä sanot myös kuulostaa paremmalta. Ja päinvastoin. Näinkö se tosiaan on? Mulla on myös jotenkin tullut sellainen kamala mielikuva, että mitä enemmän sulla on painoa, sitä vähemmän sinua arvostetaan ihmisenä. Jos olet läski ja introvertti niin se on sama kun sie et oliskaan, jos olet "normaalihko" introvertti sinuun kiinnitetään huomiota ja sinua yritetään raahata ulos kuorestas; mikset sie ole kuin kaikki muut, miksi sie olet tuollanen?

Mutta tiedättekö mitä? Mie olen edelleen henkisesti se läskipallero jonka te olette sivuttaneet monta vuotta.

Heinäkuu 2017
Mie tunnen edelleen olevani tuo ensimmäisen kuvan tyttö. Näen sen peilistä. Ensimmäinen asia mihin kiinnitän huomiota on minun jäljellä oleva maha ja selkäläskit. Stresssaan siitä miten ne saa pois, ja apua kun yhtäkkiä olenkin lihonut 3 kiloa takaisin. Vaa'alla olen vieläkin kolmenumeroisessa lukemassa. Jotenkin vaikea käsittää että minusta on tullut tuo viimeisen kuvan tyttö, enkä näe sitä peilistä. Ja vaatteita ostaessa en aina muista, että voin ihan hyvin ostaa niitä myös "tavalliselta" puolelta. Edelleen hakeudun sinne isojen kokojen puolelle automaattisesti.

Kun katsoo tuota kuvien rajaustakin. Ennen mie aina rajasin osan hartioista ja käsivarsista pois koska olin tosi tosi leveä. Nyt tuo toinen kuva ois varmasti ihan ok ilman noita poisrajauksiakin, mutta kun olen yli 10 vuotta rajannut kuvia noin, miten sen yhtäkkiä muuttaa? Piti käyttää hirveästi itsehillintää tossa tänään aamuyöllä otetussa meikittömässä kuvassa, etten olis laittanu sitä meikkiä, rajannut kuvasta hartioita pois... Tavat on tiukassa joskus.

Oon tullu siihen tulokseen, että mie kannan noita yli 30 pudotettua kiloa edelleen mukanani. Pääseeköhän niistä koskaan eroon? Miten ulkonäöllä voi olla näin paljon merkitystä elämässä? Onko täällä muita jotka on pudottaneet paljon painoa, millasta se teillä on ollut?

Tämä teksti on syntynyt siitä, että oisin sillon lihavampana toivonut jonkun herättävän minut tämän kaltaisella tekstillä. Että minun ei tarvi olla siellä nurkassa, kaikki on itsestä kiinni. Ja niin kamalaa kun se onkin niin tässä maailmassa pitää näköjään olla laihempi, jos haluaa olla aktiivinen osa sitä. Ihan niin kuin nyt en käsitä olevani laihempi, niin en myöskään aiemmin tajunnut sitä miten pahaksi mie olin itteni päästänyt.

Tässä nyt oli tällainen asia joka minulla on ollut mielenpäällä. Ja jota piti herätä kello viideltä sunnuntaiaamuna kirjoittamaan. Tuntuu paremmalta kun sen sai ulos, kiitos kun luit tänne asti. Kertoilen viime viikosta ja Endan kuulumisia ens viikon puolella.

Hyvää viikon loppua ja uuden alkua kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, pidäthan kielenkäyttösi siistinä!