29. heinäkuuta 2017

Video Endan kanssa pellolta ja kuvia


Sait multa horsman, se rentun ruusu on...

Ensin siitä Tokyotreat videosta minkä lupasin viimeks: Sitä ei tuu ku kuvasin sen ihan hunonosta kulmasta :D Oli altapäin ja liian kaukaa kuvattu ku unohin yhen osan alustaa joka oli viime kerrala :D Mutta hyviä karkkeja oli taas. Vaikka enpä taida enää jatkaa tuota tilausta... En mie tartte karkkeja toiselta puolelta maailmaa.

Tän kuun DYI karkki oli dinopudding :D




Ja vähän niinku sen tilalle kuvasin sitte eilisen iltapissatuksen Endan kans. Muutamia temppujaki siinä näkyy. Ei voitu mennä meän takapihalla olevalle pellolle ku oli poro siellä. Meillehän ei muuten tulla ilmoittamatta, Enda pitää siitä huolen! Kyttäystuolilla istuen :D

Ainoo missä oli molempien naamat. Enda on kunnon täti ku syylä naamassa niinku vanhoila eukoilla :D
Mie oon melkeen saanu oman värini takasin hiuksiin!


Apua kohta heinäkuukin on ohi! Mihin tää aika oikeen juoksee?

23. heinäkuuta 2017

Kuulumisia, musiikista, masennuksesta ja blogikirjoitusblokista

Viime postaukselle tuli hurjan paljon katselukertoja ja kommentteja, kiitos paljon niistä! Ja en tiiä inspiroinko mie muitaki kirjottaan painojutuista, vai ohjaako face vaa mulle painojuttuja, ku näin monta kirjotusta aiheesta sen jälkeen. Ja pari uutta lukijaakin, tervetuloa! Kestäkää epäsäännöllistä päivittelyä :D

Viimeset kaks viikkoa työkokeilusta meni tosi nopeesti, ja hitsi ku tuntu että just oppi suurinpiirtein juttuja nii sitte se oliki ohi :D Mutta sen ainaki oppi että ihmiset tulee mihin tahansa sankoin joukoin jos on alennuksia. Niinku rokotusvastaanotolle. Sai kyllä olla kahtena tai kolmena kappaleena ku oli nii kiire aamuisin. Ja yks päivä tuli nii iso kuorma sinisiä laatikoita että purkasin niitä vielä unissanikin :D Toivottavasti pääsen tonne vielä sillonkin kun on koulun kautta harjotteluita!

Mie tiesin että lupasin kirjottaa jo aikasemmin, mutta en mie tiiä. Jotenki nii väsytti, nukuin ensin varmaa viikon, ton työkokeilun jälkeen. Sitte jumituin koneen äärelle ku alko sadekelit ja ku ne loppu nii oon ollu pihalla paljon Endan kans. Nyt ne ajo pellot, nii päästään sitte tonne omalle pellolle rälläilemään kun saavat paalattua. Sain muuten mökkeilevältä naapurilta heidän itse tekemää hunajaa. Hitsi ku siitä tuli hyvä kuorinta ja se on tosi hyvää teen kans. He ehtivät lähteä ennen ku sain itteni liikkeelle täältä, toivottavasti tää tavoittaa nyt heidät, kiitos paljon!



Pari päivää sitten tuli sellanen uutinen mitä en ois halunnu kuulla koskaan. Yks minun kirjoittajainspiraatioista, Linkin Parkin vokalisti teki itsemurhan. Eipä se tämäkään vuosi taida olla sen parempi julkkiksille kun viime vuosikaan. Mutta jos ihmiset oikeesti kuuntelee tota uusinta albumia, ei sitä musiikkia (josta kaikki veti herneen nenään ja haukku koko bändin maanrakoon), vaan niitä lyriikoita... En ole yllättynyt tästä ratkaisusta mihin hän päätyi. Et sie pysty kirjottamaan mitään masentavaa vakuuttavasti jos et ole itse maassa, yks iso hätähuuto koko albumi. Piilotettuna pirteän musiikin taakse. Muistelee äitiään yhdessä kappaleessa, muistelee aiempaa ja nykyistä huumeiden ja päihteidenkäyttöä, nuoruuttaan, sanoo että roikkuu reunalla monessa kappaleessa, ei voi enää pelastaa ja haluaa hidastaa muttei pysty... Kuka välittää jos vielä yksi valo sammuu taivaalta jossa on miljoona tähteä... Mie itkin niitä jo ennen tuota uutista, mutta nyt mie itken ihan tosissaan ku kuuntelen noita. Kamalaa.



Mieki oon ollu masentunu. Ihan ensimmäisen kerran jo 10-vuotiaana kun äiti kuoli. Ei mitenkään diagnosoidusti, mutta muistan vaan yhtäkkiä alkaneeni lukemaan tosi paljon ja en muista paljoa siitä seuraavasta vuodesta. Mutta jotenki tuntuu että olin niin nuori etten tajunnu olevani masentunut? Onkohan tossa mitää järkeä :D

Oli Linkin Parkilla aiemminkin masentavia ja emo kappaleita. Siksi niitä löytyyki paljon minun 2012-2014 soittolistalta Spotifysta. Muutenki se on ihan täynnä kaikkea masentavaa musiikkia. Se oli sitä aikaa kun olin tosi masentunut. Ei mulle sillonkaan diagnosoitu sitä tai mitään, mutta ei se ole normaalia jos ei pysty nukkumaan tai nukkuu liikaa, näkee painajaisia joka yö, syö vaikka ei oo nälkä täyttääkseen tyhjyyttä... Lukee kirjoja itsemurhista ja mielisairauksista, katsoo surullisia elokuvia minkä kerkeää... Menin vähän niin kun "pois päältä" kun isä kuoli. En tiiä mitä sitä ois tehny jos en ois ollu Kannuksessa ihmisiä ympärillä ja ei ois ollu koiria. Kestin mie muutaman kuukauden tolleen puolivaloilla, sitte yks päivä ku piti mennä kennelvuoroon ja kesäloma olis alkanu nii mie aloin muistaakseni ruokalassa itkemään että en mie jaksa. Vähä tosiaa hämärän peitossa koko vuosi. Sinä kesänä mie en käyny missään tai kenenkään tykönä, olin täällä ja koulutin koiria pihalla. Rauhotuin ja hain itteni suurinpiirtein takasin.



Sitte kolmas masennuskausi tuli toissavuonna, olin melkeen yksin kokonaisen vuoden. Vähän oma vikahan se oli kun erakoiduin tänne, mutta en mie tiiä. Se oli sillon ku olin painavimmillani. Sitte Miki piti laittaa pois sen vuoden lopussa. Sillon en menny pois päältä, vaan vähän niinku päin vastoin. Mie itkin kolme päivää putkeen ja sen jälkeen ajattelin että ei, minun pitää nyt tehä jotaki. Aloin lenkkeileen kunnolla Endan kans. Aiemmin oltiin hidasteltu ihan huomaamatta, kun Miki oli hidastunut vanhemmiten. Lenkit nopeutu ja aloin kattoon mitä söin. Sitte alkoki työkokeilu navetassa ja tää blogi kesäkuussa.

Nyt on kaikki tosi hyvällä mallilla ja menossa etteenpäin! Sain tehtyä yhen bucket list jutuistani, kun julkaisin kirjan, josta runovideo tossa alla. Löysin jotakin mitä haluun tehdä, pääsin kouluun, oon saanu pari uutta kaveriaki, uuden harrastuksen k- ja j- popista ja aasialaisista draamoista... Ja koska en taas tiiä mihin mie laitoin kameran niin pistin tähän postaukseen tekstin väliin videoita joita voitte katella ja kuunnella :D Toi eka on nykynen kappale jota kuuntelen repeatilla, toivon että se voittais, ku kaikki on kohallaan tossa biisissä ja koreografiassa ja videossa. Mutta ei ne voita ku EXO tuli tässä kuussa takasin. Toka on Linkin Parkia niin kuin aiheeseen sopii. Kolmas on eka k-pop biisi ja bändi jota fanitin sillon 4kk sitten kun kaikki alko... Hitsi ku aika vaan menee :D



Mulle tuli viimene Tokyotreat box, pitää kuvata siit video ja laittaa tänne, se vois olla vaikka seuraavan kirjotuksen pääaihe.

2. heinäkuuta 2017

-30kg vuodessa - muuttuivatko muut vai minä?

Toukokuussa 2014
Viime vuonna olin kesäkuusta joulukuuhun töissä navetassa, ja kävelin about 70km viikossa työmatkoja ja koiralenkkejä. Ylläripylläri multa lähti melkeen kahen purupaalin verran painoa. Nyt olen taas kuukauden ollut töissä jossa pitää kävellä paljon, ja paino on jatkanut putoamistaan. Listasin yli 30kg painonpudotuksen jälkivaikutuksia joita on vuoden aikana tullut esille:

 Fyysiset:
- terveempi olo
- vaatteet sopii jopa kolme kertaa pienempinä kokoina (riippuu merkistä)
- jaksaa paremmin liikkua

Henkiset
- olen pirteämpi
- itsevarmempi
- positiivisempi

Jos nämä tällaisenaan listaa, niin eihän se ole kummoinen postaus. Joten ajattelin jutella noista vähän lisää tässä.
Kaikki sanoo, että on tosi mahtavaa ja vau, kun olen pudottanut paljon painoa ja se näkyy. En ole tottunut siihen että minusta kommentoidaan jotain positiivista.  Kuitenkin eniten minua on hämmästyttänyt, kuinka ihmisten asenteet ja se, miten minua kohdellaan, on muuttuneet. Enkä todellakaan usko, että kuvittelen jotain tällaista. Se on taatusti siitä johtuvaa, että olen nykyään ihan suht normaalin kokoinen ja näköinen.

Toukokuussa 2017
Ennen se oli ihan ok, jos olin nurkassa hiljaa, keskustelun ulkopuolella. Silloin tällöin sanoin jotain. Nyt yhtäkkiä ihmiset haluaa kuulla minun mielipiteitä, ja odottaa minun osallistuvan keskusteluun ja ongelmien ratkaisuun paljon enemmän kuin aiemmin. Sitten ovat lievästi ärsyyntyneitä, kun en tee niin.
Ihan näin vuosikymmenen lihavana introverttinä eläneenä ihmisenä haluaisin kuitenkin sanoa tämän: En mie voi sormia napsauttamalla alkaa yhtäkkiä ilmaisemaan mielipiteitä (joita kyllä oli ennenkin) joille te ette aiemmin luoneet puolta ajatustakaan. Mie luontaisesti varon ilmaisemasta mielipiteitäni tai osallistumasta keskusteluihin, koska enhän mie ole aiemminkaan niin tehnyt, eikä kukaan ole minun panosta ihmeemmin kaivannut.
Ja mikä eniten huvittaa on se, että ihmiset ihan selvästi odottavat minulta isompaa puheääntä kun mitä minusta lähtee. Näyttävät yllättyneeltä kun heidän pitääkin yrittää kuunnella tarkasti mitä mie oikein sanoin. 

Vähän niin kuin mie nykyään pystyisin liikkumaan paljon nopeammin ja kapeammissa tiloissa ihan ongelmitta, mutta vieläkin hidastelen ja varon mahaa ja persettä, jotka aiemmin on jääneet kiinni joka paikkaan. Liikun hitaasti, koska ennen oli vaikea nostaa jalkoja kaiken painon alla. En laita bussissa vieläkään turvavyötä, vaikka se mahtuu kiinni ihan reilusti. Julkisella paikalla tunnen jatkuvasti olevani jonkinlaisessa valokeilassa, koska ihmiset yksinkertaisesti katsovat minua kohti enemmän. Tai vaihtoehtoisesti mie olen nostanut pääni maasta ylös ja huomaan kun minua katsotaan? Mene ja tiedä.

Tulen jotenkin tosi surulliseksi ja vihaiseksi, kun ajattelen mitä edellä tekemäni havainnot kertoo meistä ihmisistä. Tiedättekö sen sanonnan että "ulkonäkö korvaa puuttuvan älyn."? Jos näytät hyvältä niin se mitä sanot myös kuulostaa paremmalta. Ja päinvastoin. Näinkö se tosiaan on? Mulla on myös jotenkin tullut sellainen kamala mielikuva, että mitä enemmän sulla on painoa, sitä vähemmän sinua arvostetaan ihmisenä. Jos olet läski ja introvertti niin se on sama kun sie et oliskaan, jos olet "normaalihko" introvertti sinuun kiinnitetään huomiota ja sinua yritetään raahata ulos kuorestas; mikset sie ole kuin kaikki muut, miksi sie olet tuollanen?

Mutta tiedättekö mitä? Mie olen edelleen henkisesti se läskipallero jonka te olette sivuttaneet monta vuotta.

Heinäkuu 2017
Mie tunnen edelleen olevani tuo ensimmäisen kuvan tyttö. Näen sen peilistä. Ensimmäinen asia mihin kiinnitän huomiota on minun jäljellä oleva maha ja selkäläskit. Stresssaan siitä miten ne saa pois, ja apua kun yhtäkkiä olenkin lihonut 3 kiloa takaisin. Vaa'alla olen vieläkin kolmenumeroisessa lukemassa. Jotenkin vaikea käsittää että minusta on tullut tuo viimeisen kuvan tyttö, enkä näe sitä peilistä. Ja vaatteita ostaessa en aina muista, että voin ihan hyvin ostaa niitä myös "tavalliselta" puolelta. Edelleen hakeudun sinne isojen kokojen puolelle automaattisesti.

Kun katsoo tuota kuvien rajaustakin. Ennen mie aina rajasin osan hartioista ja käsivarsista pois koska olin tosi tosi leveä. Nyt tuo toinen kuva ois varmasti ihan ok ilman noita poisrajauksiakin, mutta kun olen yli 10 vuotta rajannut kuvia noin, miten sen yhtäkkiä muuttaa? Piti käyttää hirveästi itsehillintää tossa tänään aamuyöllä otetussa meikittömässä kuvassa, etten olis laittanu sitä meikkiä, rajannut kuvasta hartioita pois... Tavat on tiukassa joskus.

Oon tullu siihen tulokseen, että mie kannan noita yli 30 pudotettua kiloa edelleen mukanani. Pääseeköhän niistä koskaan eroon? Miten ulkonäöllä voi olla näin paljon merkitystä elämässä? Onko täällä muita jotka on pudottaneet paljon painoa, millasta se teillä on ollut?

Tämä teksti on syntynyt siitä, että oisin sillon lihavampana toivonut jonkun herättävän minut tämän kaltaisella tekstillä. Että minun ei tarvi olla siellä nurkassa, kaikki on itsestä kiinni. Ja niin kamalaa kun se onkin niin tässä maailmassa pitää näköjään olla laihempi, jos haluaa olla aktiivinen osa sitä. Ihan niin kuin nyt en käsitä olevani laihempi, niin en myöskään aiemmin tajunnut sitä miten pahaksi mie olin itteni päästänyt.

Tässä nyt oli tällainen asia joka minulla on ollut mielenpäällä. Ja jota piti herätä kello viideltä sunnuntaiaamuna kirjoittamaan. Tuntuu paremmalta kun sen sai ulos, kiitos kun luit tänne asti. Kertoilen viime viikosta ja Endan kuulumisia ens viikon puolella.

Hyvää viikon loppua ja uuden alkua kaikille!